Luonto on tällä hetkellä paras ystäväni. Tulin Helsinkiin Tärkkilästä Jämsänkoskelta lepäämään ja käsittelemään omaa menneisyyttäni, jota minun on vaikea hyväksyä. Kilpaurheiluvuosina lähdin kierroksille enkä osannut rauhoittua ja menin epätasapainoon. Minua myös hoidettiin väärin, mistä kirjoitan todennäköisesti myöhemmin lisää. Ymmärsin asian kunnolla, syvältä tasolta vasta tänä keväänä. Elämässäni on ollut hieman liikaa ylä- ja alamäkiä. Olen ollut epätasapainossa.
Luonnossa on helppo muistaa mitä on tasapaino. Kaikki on paikoillaan, vesi virtaa, metsä huojuu. Elimistö asettuu kuin vaivatta tasapainoon. Meidän täytyy muistaa ja palauttaa yhteytemme villiin luontoon, tämä on ensiarvoisen tärkeää. Näen, että suurin osa maailman ja ihmisten (myös minun) haasteistani johtuu tällä hetkellä siitä että olemme kadottaneet yhteyden luontoon ja samalla myös omaan luontoomme. Tiesitkö muuten, että sana luonto erkaantui vasta 1700-luvulla tarkoittamaan alueita joita ihminen on muokannut mahdollisimman vähän? Sitä ennen sana luonto tarkoitti koko luomakuntaa ja sillä viitattiin myös ihmisluontoon.
Väri on tällä hetkellä sininen, on melankoliaa ja painavaa massaa jota koitan liikuttaa. Siitä pieni teksti:
”Vesi tempaa minut mukaansa enkä voi estää. Hiukseni muuttuvat ruskeiksi; se on samaan aikaan alku- ja loppumeri, kaiken kiertokulku, puhdistautuminen, uudistuminen, vanhan jättäminen taakse. Laulan kaloille, ja ne katsovat minua suurilla silmillään. Itken. Intuitio voimistuu: juuri tässä kohti täytyy olla eikä tämä ole ainut elämä. Me kaikki olemme olleet täällä jo monet kerrat aiemminkin”. – Henni Maria
Lähde: https://kotus.fi/sana/luonne-ja-luonto/
Naisen ajatuksia 
Jätä kommentti