Nyt sataa. Viimeisen viikon aikana on satanut melko paljon, mutta aurinkokin on näyttäytynyt. Samalla lailla on ollut vointini kanssa, olen kokenut syvää toivottomuutta mutta paikoin myös toivon hetkiä. Ja niin, ärsyttää pyöriä näin paljon oman itseni ympärillä, maailmassa on tärkeämpiäkin asioita mutta tätä tämä nyt on, toipumisen matkaa. Ei sitä voi kiirehtiäkään.
Olen miettinyt naiseuden teemaa ja miksi se on kiinnostanut minua niin paljon. Olen ihaillut koko aikuisikäni naisia, jotka ovat jollakin tapaa itsenäisiä (vaikka heillä olisikin kumppani ja/tai perhe) ja jotka ovat saaneet oman luomisvoimansa käyttöön. Olen ihaillut yrittäjiä ja taiteilijoita; yksi suurimpia idoleitani taiteen saralla on oma isoäitini, joka elää ja asuu Hämeenkyrössä kesämökillämme, joka on myös entinen sota-ajan evakkotalo – siellä hän maalaa upeita tauluja ja hoitaa puutarhaa. Hän on myös mielestäni hyvän ihmisen perikuva, terveiset mummille.
Itse toivon, että olisin osannut nuorena pysähtyä ja rauhoittua enkä lähteä maailman ääriin tavoittelemaan jotakin ”hienoa”, kun se ”hieno” olisi voinut löytyä läheltä juuri sillä rauhoittumisella ja pysähtymisellä sen äärelle, mitä on. Olin taitava kirjoittaja ja sen takia opiskelin viestintää ja uskon, että olisin voinut hyvinkin työllistyä alalle ja saada siitä vakaata pohjaa elämään. Tuolloin, nuorena, lähti kuitenkin laukalle ja tämä sairaus mistä koitan nyt toipua, alkoi oireilla. Haaveilen parhaillaan josko olisi vielä mahdollista palata viestinnän töihin mutta se tuntuu kaukaiselle kun en ole aikoihin työskennellyt alalla ja myös kognitioni on kärsinyt tästä sairastamisesta.
Takaisin naiseuden teemaan. Minulla oli viime vuosina myös haave yrittäjyydestä ja kävin coaching-tutkinnon, jossa työskenneltiin naiseuden parissa ja vapautettiin omaa seksuaalisuutta ja tutkittiin ihmissuhteisiin ja rakkauteen liittyviä teemoja. Käydessäni tutkintoa voinkin pitkään todella hyvin ja myös hormonitoimintani, jonka kanssa on ollut haasteita 16-vuotiaasta alkaen, voi hyvin. Metodit siis toimivat ja tapasin opiskelun aikana myös entisen kumppanini ja aloitimme parisuhteen, joka oli unelmieni täyttymys. Sieltä tultiin kuitenkin kovalla rytinällä alas, kun olin rakentanut yritystoiminnasta pilvilinnoja, minulle puhkesi masennus ja kadotin oman voimani. Nyt etsin keskikohtaa, en liian voimakkaita tunteita suuntaan tai toiseen. Intohimoa elämää kohtaan kylläkin kaipaan, mutta sellaista intohimoa, joka versoaa juuresta asti, kestää ja kasvaa pikkuhiljaa.
Kirjoittaminen auttaa minua jäsentämään ajatuksia ja sen takia julkaisen myös tätä blogia, vaikka hävettääkin. Eilen tapasin ystävääni, joka piti käsiään kehoni paikoissa, joissa tekee kipeää ja antoi minulle energiahoitoa. Ehkä näiden pienten toivon hetkien, poutapilvien avulla selviän, askel kerrallaan, ehkä. Avoimuus helpottaa, häpeästä huolimatta.
Henni
Naisen ajatuksia 
Jätä kommentti